Talviruokintapaikan avajaiset

Talviruokintakausi avattu.
Pari viikkoa sitten kuvaajakaverini täytti siemenbaarit talviruokintapaikallamme. Eikä siinä kauaa mennyt, kun kaikki vanhat (tai uudet) tuttavamme saapuivat.
Nämä kuvat otin maanantaina. Taas kerran mietin, miksen aiemmin oivaltanut, miten paljon iloa linnut tuottavat. Taisin ymmärtää tämän taian vasta kolme vuotta sitten.

 Tutuista tutuimpia, talitiainen. Tämä lintu ei varastoi ruokaa, joten talviruokinnasta on todella hyötyä, varsinkin tietysti ankarina pakkaskausina.

 Hömötiainen puolestaan varastoi syksyllä. Lintu on  peloton ja aika rauhallinen, tulee  ihan viereenkin kärkkymään. Välillä kyllä säksättääkin nähdessään ihmisen.

 Terhakka sinitiainen. Aika pippurinenkin tapaus, osaa kyllä pitää puolensa pienestä koostaan huolimatta. Lintu on Satakunnan maakuntalintu. Sinitiainenkaan ei kerää varastoja.

 Käpytikkakin pistäytyi katsomaan, onko listalla jotain uutta. Siipien suhinasta kuulee selvästi koska tikka ilmestyy lähitienoolle.
Ruokintapaikalla on joitain keloittuneita puita, joista se löytää ravintoa pähkinä/auringonkukkatarjonnan lisäksi.

 Kuvaajakaveri aloitti onnistuneesti närhien kesytyksen viime syksynä. Ne hyväksyivät sitten meidät molemmat tuttavapiiriinsä. Maanantaina sain kuvattua ihan kolmen metrin päästä, kun se tuli hakemaan pähkinöitä. Jostain syystä tammenterhot olivatkin nyt kakkosena.Närhihän on ahkera varastoija. Myös taitava matkija, "harakka" taipuu ainakin tuolla ruokinnalla.

 Ruokinta aloitettiin syyskuun alussa, kun  toiveena oli saada pähkinänakkeli paikalle. Eikä siinä montaa päivää vierähtänyt, kun tämä vilkas ja peloton lintu saapui.
Pähkinänakkeli kerää myös uutterasti talvivarastoja, jonnekkin kaarnan koloihinhan se niitä piilottelee, pähkinöitä ja auringonkukansiemeniä.
Aika ärhäkkä pitämään puoliaan, torailee myös lajikumppaniensa kanssa.

Ehdoton suosikkini, töyhtötiainen. Hyvä ettei tullut tippa silmään, kun kuvaajakaverini hoksasi linnun. Viime talvena emme tavanneet ollenkaan. Nyt täytyy vain toivoa, että viihtyy ja viipyy koko talven.
Kerää uutterasti talvivarastoja. Sympaattista vielä että kovertaa hömötiaisen lailla oman pesäkolonsa.
Voin kuvitella, miten siinä tämän uutteran ja terhakkaan linnun töyhtö heiluu työn touhussa :)

Odottelemme vielä kuusitiaista, valkoselkätikkaa sekä harmaapäätikkaa. Pyrstötiainenkin on ihan realistisissa toiveissa, punatulkutkin käväisevät toisinaan.
Näin tämä talvenodotus käynnistyy!

Melkoisia lemmikkejä

Kuusamon reissuun mahdutimme myös käynnin suurpetokeskuksessa. Koirasusien tapaaminen  oli henkilökohtaisesti kaikkein hykerryttävin ajatus.
Näistä Suomen suurpedoista oikeaa sutta, eikä myöskään ahmaa tuolla ollut mahdollisuutta nähdä. Paikan sielu on Sulo Karjalainen, monet orvot karhunpennut hoitanut ja hoivannut konkari. Otsikko juontaa tähän, nämä eläimet tavallaan hänen rakkaita lemmikkejään.

Erittäin hyvä että lippuun sisältyy opastus, kokemuksesta tulee näin paljon rikkaampi.
Ihan ensimmäisenä katseet kohtasivat kahden urospuolisen koirasuden kanssa. Ne lepäilivät häkissään hyvin levollisen näköisinä. Todella kauniita eläimiä, kaivattu elämyskokemus toteutui!
Toivon niin kovasti että pääsisin joskus kuvaamaan oikeaa sutta.

 Seuraavana olivat vuorossa erilliset karhuaitaukset . Siellä elelivät yksin tai kaksin, Nätti, Juuso, Tessu, Reeta, Niisku ja Vyöti. Karhuista suurin osa on löydetty ja otettu hoivaan, syystä tai toisesta orvoksi jääneinä. Sulo Karjalainen on toiminut varaemona. Siinä on saanut eräänkin kerran ojentaa tuttipulloa, että nämä nallukat ovat saavuttaneet aikuisikänsä.
Oppaan mukaan jokainen on ihan oma persoonansa. Kuuluisin porukasta taitaa olla Juuso, taidemaalarinakin kunnostautunut kaunosielu.
Karhut osasivat jonkin verran temppuja, joista tietysti palkintona oli  herkkupala. Omenat, porkkanat ja viinirypäleet näyttivät maittavan. Kerjäämisen ne näyttivät kyllä hallitsevan :)

 Melkoinen on tuo karhun tassu, eipä tekisi mieli kättä ropata. Betonilla käveleminen on ilmeisesti vähän tylsyttänyt kynsien kärkiä. En ihmettele yhtään että karhu istuu joskus puussa :) Tuskin kuitenkaan tämä allaoleva Juuso.

 Aikamoinen köriläs karhuksikin, painaa lähelle viittäsataa kiloa. Hädintuskin se mahtui tuosta luukusta ulkoilualueelleen. Eikä se olisi oikein edes viitsinyt tulla, ei vaan tainnut huvittaa. Opas kertoi että talvi- ja talviunet tiputtavat vähän tuota painoa.
Juusolle saimme antaa herkkuja.
Annoin pari omenaa. Miltäs se tuntui? Eipä juuri miltään, sehän oli niin ystävällisen näköinen nallukka kuin olla ja saattaa :)

 Ennen ilveksien aitausta oli kettuaitaus. Kettu nukkui meistä mitään välittämättä. Vähäsen raotteli silmiään ja jatkoi uniaan.
Sitten nämä ilvekset. Osa  nukkui päiväuniaan, kolme kaverusta lähekkäin samassa mytyssä, en oikein päässyt kuvaamaan. Tarha oli reilun kokoinen, hienosti liikkumatilaa. Ilveksen kevyttä, venyttelevää liikkumista on mukava katsella.

 Katsokaa noita tassuja. Helppo kuvitella miten pehmeästi ja äänettömästi tämä kissaeläin pystyy etenemään.

Koirasusien aitaus oli valtavan kookas. Lauman emo on koira.  Pentueen koosta en osaakkaan sanoa, olin vain niin ihastuksissani niistä kaikista, etten edes hoksannut laskea lukumäärää.
Tämä yksilö muistutti kaikkein eniten sutta, vaikutti ehkä lauman varauksellisemmaltakin.

Ajatukset olivat kuitenkin vähän ristiriitaiset tuon käynnin jälkeen. Sitä en epäile yhtään, etteikö noilla eläimillä olisi tuolla hyvä olla. Ravintoa, hoivaa  ja liikkumatilaa ihan reilusti.
Jotenkin säälitti kun annoin Juusolle ne kaksi omenaa siitä aidan raosta! Vähän vaikea selittää.

Tietoa paikasta löytyy vaikka kuinka, kun laittaa hakusanaksi, vaikkapa Juuso-karhu.

Suomen varislinnuista pienikokoisin

Kuukkeli oli ihan ykköstoivomus, siinä mitä Kuusamossa toivoin tapaavani.

Virittelimme tulta Myllytuvan nuotiopaikalla, eikä aikaakaan, niin ensimmäinen kuukkeli pyrähti paikalle. Liekkö savu sen siihen houkutellut. Hieno tunne, hymyilytti.
Hämmästyin linnun kokoa, olin kuvitellut sen mielessäni paljon pienemmäksi.

 Parhaimmillaan niitä oli kolme samaan aikaan.  Lintuperheen reviirin kerrotaan olevan  neliökilometrin suuruisen. Mutta ne voivat käydä ruokailemassa kauempanakin, esimerkiksi juuri tällaisilla turistipaikoilla.
Nuoret ja vanhat linnut näyttävät samannäköisiltä, mutta uloimman pyrstösulan muodosta asiantuntija voi päätellä mitä sukupolvea lintu on.
Elinikää voi kertyä jopa viisitoista vuotta.

 Kuukkeliahan pidetään onnenlintuna, ehkäpä juuri sen takia odotin niin kovasti tapaamista.
Suomalaisessa muinaisuskossa kuukkelin ajateltiin olevan "sielunlintu". Uskottiin että metsämiehen henki siirtyy kuukkeliin hänen kuoltuaan.

 Linnusta on myös poseeraajaksi. Eivätkä ne olleet juurikaan arkoja, hakivat ihan kädeltä ruokaa. Muuten, aika napakka ote kun laskeutui. Reilu "kädenpuristus" :)
Jospa se olikin se onnentoivotus, taidankin uskoa niin!

 Seuraavana päivänä Konttaisen parkkipaikalla, jälleen pienen odottelun jälkeen kuukkeliperhe ilahdutti. Sieltä jostain naavakuusien välistä ne ilmestyivät. Rusinat ja kamerat esille, siinähän se meni, paketti rusinoita :)
Oletettavasti äiti joutui  välillä laittamaan  jälkikasvuaan kuriin kerjäämisen takia, siis äidiltä kerjäämisen. Ilmeisesti poikasen on jo sopiva aika saada itse murua rintansa alle. Ja saihan se.

Rusinat maittoivat. Kuukkeli kerää talvivarastoja koko lumettoman ajan. En kyllä uskonutkaan että paketti rusinoita menee ihan yhdellä aterialla.
Ihana lintu, olipa mukava tavata!
Se lähes täydellinen kuva, siivet avoimina jäi kyllä saamatta, puolihyviä löytyy. Ompahan haastetta sitten seuraavalle kerralle.

Aarteen löytöpaikka

Eikös eläkkin sellainen uskomus,  että sateenkaaren päästä löytyisi aarre. Koskaan en ole käynyt katsomassa. Mietin vain, että kuinkahan monta raha-arkkua sitä on eläissään menettänyt!
Edelleen Kuusamossa kuvattua. Olimme olleet sinä päivänä jo sääksikojulla sekä Kuusamon petoeläinkeskuksessa kuvaamassa.  Paluumatkalla meitä hemmoiteltiin vielä tällä näyllä. Melkein jo tuntui siltä, että Onnettar istuu näkymättömänä samassa autossa :)

 Suuri, upea kaari. Voimakkaamman kaaren vieressä näkyi vielä toinen hennompana. En vaan saanut mukana olevalla objektiivilla koko näkymää.

 Rantaviivan tuntumassa, sammalmättäitten ja pajupuskien suojissa asusteli joutsenperhe. Vanhemmat, sekä neljä poikasta.
 Ihan hiljaisesta toivomuksesta jonka lähetimme, toinen aikuisista lähti lipumaan järvelle. Nousi lentoon ja lensi sateenkaaren ohitse. Mikä tunne, eipä kauniimpaa juuri voi olla. Upea kansallislintumme ja kaunis sateenkaari, hetki elämyspankkiin talletettavaksi!

 En ihan ehtinyt tähän tilanteeseen, kaikki tapahtui kuitenkin niin nopeasti.

Kuusamossa ruskan kerrotaan alkavan 13.9 klo.12.00. Lähdimme vähän reilu vuorokausi liian aikaisin pois :)
Luin iltapäivälehdestä mihin tämä perustuu. Suomen presidenttipari, Mauno ja Tellervo  Koivisto olivat Kuusamossa vierailulla 1984. Rouva Koivisto kysyi silloiselta Oulangan tutkimusaseman päälliköltä Juha Viramolta  "Viramo, milloin se ruska tulee?"
Jolloin hän kertoi tämän päivämäärän ja kellonajan. Tieto Kuusamossa alkavasta ruska-ajankohdasta perustui Turun Yliopiston Kevon tutkimusaseman pitkäaikaiseen seuranta-aineistoon. Kellonaika oli kuulemma ihan hatusta vedetty.

Konttainen kylpee ruskan sävyissä, tuossa rannallahan olisi viihtynyt vaikka kuinka kauan.
Ruskan alkamisen sanotaan riippuvan aina päivän pituudesta, ei mistään muusta. Aurinkoisuus ja sateisuus vaikuttavat ruskan voimakkuuteen, mutteivat sen ajankohtaan.

Hei!
Kysynkin tässä lopuksi, että jaksatteko lukea näinkin pitkiä jaarituksia?
Vai olisiko parempi kuvat kuvina, jaarituksitta?
Yritän tässä muuntautua johonkin suuntaan, mielipiteitä olisi kiva kuulla :)

Kotimaanmatkailu avartaa

Kävin parin kuvaajakaverini kanssa viikon mökkireissulla Kuusamon maisemissa. Mukava reissu, yhteinen kiinnostus luontovalokuvaukseen yhdistää meitä.
Sain höpöttää aukoista ja suljinajoista  mielinmäärin, pelkäämättä että keskustelukumppani tylsistyy. Kaverini ovat huomattavasti kokeneempia kuvaajia, toinen kansainvälisesti palkittukin, joten olin todella hyvässä seurassa.
Osallistuimme myös Kuusamo Nature Photo-tapahtumaan.
Vaikutuin siellä ihan valtavasti Kirsi MacKenzien tapaan kuvata, liikutuin ihan kyyneliin saakka tästä hänen kuvaesityksestään.
Jos olette noissa Kuusamon maisemissa liikkeellä, Hannu Hautala luontokuvakeskuksessa on kotkalaisen luontovalokuvaaja Matti Pukin Metsänhenki-näyttely. Kannattaa tutustua!

 Otimme viikon matkasta kaiken ilon irti, siis kuvausilon. Baarit eivät meidän euroistamme hyötyneet ainakaan tällä kertaa :)
Tähänkin tilanteeseen ehtiäksemme, unihiekat piti karistaa silmistään jo viiden jälkeen, jotta olisimme Rukan huipulla katsomassa kuinka aurinko nousee. Ja nousihan se, kuten aina ennenkin. Vaikuttava hetki, hiukan kirpeässä aamuilmassa.

 Iloksemme löytyi kaunista maaruskaa. Pötköttelimme siellä maassa kuvaamassa vastavaloon. Ketään muita kuvaajia, eikä matkailijoita ollut mailla, halmeilla. Ruska-aika oli oikeastaan vasta alkamassa tällä korkeudella.
Tuolta tunturinlaelta alas päästyämme, palkitsimme itsemme runsaalla hotelliaamiaisella. Olin ensimmäistä kertaa tässä porukassa, heillä tämä aamiaistapa on ollut jo perinteenä. Silmänruoan lisäksi vatsakin pääsi nauttimaan :) Tiedättehän, munakokkelia, pekonia, pieniä nakkeja, hedelmiä, kaikkea mitä kotona harvoin on aamiaispöydässä.

 Kuukkeli tämä Pohjoisen lintu, oli oikeastaan ainut kuvaushaaveeni, kaikki muu mitä löytyy bonusta. Tosin olihan meillä kalasääskikoju varattuna, siitä myöhemmin.
Olihan se symppis, mutta mahdottoman ahne, suorastaan syöppö :)
Se kuva, jonka sieluni silmin näin, kuva jossa se olisi siivet levitettyinä juuri laskeutumassa ja tietysti vastavaloon, jäi kyllä saamatta. Onhan haastetta toiseen kertaan!

 Mutta porot, ne eivät ole yhtään parantaneet tapojaan eivätkä viisastuneet maantiekäyttäytymisessään. Niin sanotusti, pojasta polvi ei ole parantunut. Siinä ne tuijottivat ihan tutunnäköisesti, niinkuin aina menneinäkin vuosikymmeninä, mitä nyt Pohjoisessa on tullut matkattua.

 Tämän eläimen tapaamista odotin ja toivoin kovasti ja sehän onnistui!
En kerrokkaan enempää! Laitain tältä reissulta muitakin postauksia ja kerron sitten lisää.

Aamuauringosta tällaiseen ilta-aurinkoon.
Tässä tilanteessa, sattui melko huvittavakin juttu. Kuvasin puisia houkuttelusorsia ihan innoissani, olivat niin hienosti tuossa sinisessä valossa. Sellaista sattuu :D