Reissu Laatokan ympäri

Haave toteutui, pääsin kiertämään Laatokan, matkaa tuli moottoripyörän selässä istuen jonkin verran yli 1100km.
Teitten kunto ja ylläpito olivat ajoittain ihan uskomattoman huonolla tolalla, mutta löytyi myös valtavan hienoa nelikaistaisia moottoritietä Pietaria lähestyttäessä.  Liikenteeseen mahtuu todella törkeitä ohittajia, teitten varsien muistoseppeleet kertovat tästä karua kieltään.
Halusin kuvata kaikkea unohdettua, asioita jotka joskus ovat olleet tärkeitä ja rakkaita. Joten nämä kuvat ovat aika surullistakin katsottavaa.
Kuvausaikaa jäi ymmärrettävästi vähän, koska matka oli tarkoitus tehdä neljässä päivässä.
Ensimmäisen päivän määränpää oli Sortavala, siinä matkan varrella oli tämä suomalaisten rakentama voimalaitos. Nimi ei tule nyt millään mieleen.

 Mielenkiintoinen kuvattava, ajan hylkäämä, rapistunut  rakennelma, joskus ollut varmasti hieno ja toimiva.
Vieressä vasemmalla näkyy uuden voimalaitoksen tiiliseinää.  Meidät kutsuttiin  porttien sisäpuolelle tutustumaan tähän uuteen laitokseen.

Sortavalassa olimme sen verran myöhään, ettei kuvausvaloa riittänyt pitkään. Aamulla ennen Aunukseen lähtöä ehdin kuvata puolisen tuntia.

 Äidin puolen suku on Sortavalasta kotoisin ja sen vuoksi tämä paikka kiinnosti ihan erityisesti.
Mummo ja hänen sisarensa muistelivat paljon, niitä tarinoita ja muisteluita oli mukava kuunnella. Olisi vain pitänyt silloin, kun oli mahdollisuus laittaa asioita ylös, jopa haastatellakkin. Sortavalassa on ollut hyvin vilkas kulttuurielämäkin siihen aikaan.

 Jonkinlainen kaipuu tähän kaupunkiin jäi, mahdollisesti v.2019 kesällä tulee toinen mahdollisuus.
Mietin kun tuolla kävelin, että onko mummo kulkenut näitä samoja reittejä ja varmasti onkin.

 Vaikka kaikki on niin rapistunutta ja tavallaan ankeaakin, niin silti omalla tavallaan kaunista. Pihoilla saattoi olla mahtava kukkaloisto, ikkunoissa pitsiverhoja ja kukkia. Ja vihreää, vaikkakin ylikasvanutta.
Pieninkin toimenpitein saisi viihtyisyyttä lisää. Ovatko sodan jälkeen tuonne siirretyt ihmiset/suvut tavallaan juurettomia, etteivät he jaksa eivätkä viitsi.

 Jotkin talot vaikuttivat siltä, ettei niissä voisi asua, mutta jokin asumisesta kertova pieni merkki vakuutti, ettei näin ole kuitenkaan.

 Ulkoverhouksissa oli uskomattoman hienoja yksityiskohtia, sen ajan kirvesmiehet ovat jaksaneet ja saaneet näpertää. Katujen varsilla oli myös maalattuja rakennuksia, vaaleanpunaisia, sinertäviä, vihreitä, joskin rapistuneita nekin maaleistaan.

Sortavalasta matka jatkui Aunukseen. Matkan varrella entisessä Salmin pitäjässä oli reissun ehkä vaikuttavin nähtävyys.
Pommituksissa vaurioitunut ja sen jälkeen oman onnensa nojaan jätetty Salmin ortodoksinen Pyhän Nikolaoksen kirkko. Kirkkoa rakennettiin 7 vuotta ja se valmistui 1825
Tänä kesänä on päätetty että kirkkoa aletaan entistää lahjoitusvaroin.

 Kirkko on korkealla mäellä, kauniilla paikalla.
 Kuvat kertokoot puolestaan, mieletön urakka  entisöijille jos asiat niin etenevät.

 Joku oli tuonut luonnonkukkia. Se oli niin karun kaunis yksityiskohta, kaiken tuon rapautumisen  keskellä.

 Kirkon lattian alta kurkisti poika. Hän kysyi :"Suomi?" Kysyin saanko ottaa kuvan ja hän lupasi ja hymyili nätisti.
Poika vaikutti ihan siistiltä ja mukavalta, tuskin hän siellä majailee. Kirkon lattiaa on kuulemma siivottu kaikesta tiilimurskasta, jospa tämä liittyy jotenkin siihen.

 Aunuksessa yöpymisen jälkeen matka jatkui Pietarin kautta, Nevaa myötäillen seuraavaan yöpymispaikkaan Terijoelle.
Nämä kaksi kuvaa ovat Nevan varrelta.
Piertarin nähtävyyksiä ohimennen katseltuna, tuntuu siltä että Karjala on unohdettu todella ihan kokonaan.

Saippuakuplia

Innostuin viikonloppuna kuvaamaan saippuakuplia.
Siihenhän jäi samalla tavoin koukkuun kuin talvella jäätyvien kuplien kuvaamiseen, plussapuolena tässä se ettei sormia palellut. Kokeilkaapas joskus, jos ei satu olemaan järkevämpää tekemista :)

 Istuin laiturilla lähes puoleenyöhön. Tuuli tyyntyi ihan olemattomiin ja maisemaan tuli tosi kaunis, pehmeä sävy, eipä voisi rentouttavampaa näkyä olla.

 Kuplien pinnoilla oli ihan uskomatonta värien leikkiä ja kerta kerran jälkeen  ne sävyt toistuivat samaan tahtiin, siihen saakka kunnes kupla puhkesi.
Avaruushan tästä tulee väistämättä mieleen.

Eniten ihastutti, kun sain kuplan putoamaan ehjänä ja kauniina veden pinnalle. Toisinaan siihen tarttui ihan pieni tuulenvire, joka sai sen pomppimaan kevyesti, aivan pienin, sievin sykäyksin eteenpäin, jättäen hennon vanan jälkeensä. Se näky hipoi jo täydellisyyttä. Toisinaan pallot kulkivat jopa 30 metrin päässä olevan luodon kupeeseen, jonne sitten uupuivat kaislikkoon osuessaan.

 Koska kuvasin laiturilla, niin kupliinhan tallentui lähes aina myös kuvaaja.
Taustojen sävyt vaan vaihtelivat mitä upeimmissa väreissä. Kuvauksessa olisi hyvä olla kaveri, joka puhaltaisi pallot, silloin voisi pelkästään keskittyä kuvaamiseen ja olla heti valmiina kun kupla irtoaa.
Ja toinen minkä huomasin oli se, ettei pesuaine/vesiseosta saa liian tarmokkaasti sekoittaa, ettei siihen muodostu vaahtoa, se ei näytä kivalta kuvassa.

 Keskiyötä kohden roosan sävy maisemassa lisääntyi. Kuvasin samalla laskevaa aurinkoa ja tunsin olevani mahdottoman onnellinen.

 Myöhemmin illalla kalat alkoivat hyppiä ja monesti ne tavoittelivat liikkuvaa palloa. En saanut yhtään sellaista kuvaa, jossa näkyisi hyvin kalan hyppy.

Värien vaihtumisesta samaan tahtiin opin aavistamaan koska kupla puhkeaa. Siihen ympärille muodostui tosi kauniita renkaita.

Näitä olisin toivonut enemmin, tällaisia vähän epämuotoisia. Näyttävät siltä kuin jokin lasitaiteilija olisi ollut asialla, mukana suunnittelussa. Tai niinhän se taitaa kuitenkin olla, että luonto inspiroi mm. lasitaiteilijoita.

Blogitauko vielä jatkuu, mutta syksymmällä palaan ihan uudella innolla. Nyt olen ollut pelkästään tuolla Instagramin puolella, sen verran tulee kuitenkin kuvattua.
Mukavia kesäpäiviä teille kaikille!

Kettukeskiviikko 20.

Kolmas käynti tutussa kettupaikassa, nyt onnistuin vihdoin tapaamaan tämän pienen kettulapsen.
Se edellisissä kuvissa esiintynyt kettumamma, on saanut vain tämän yhden ainoan pennun.
Olin kuullut että pentu on liikuskellut siinä lähitienoilla ihan yksinään ilman emoa jo pidemmän aikaa. Ainokaisena ei kai saa aikaansa kulumaan kotipesällään.
Toisella käynnilläni, tapasin emon, joka lähti heti pakoon. Hetken päästä kuului sellainen RÄVVV-huuto, kaikki hyvin, kettu kutsui poikastaan.
Ilmoitti kai, että metsään on tullut vaara :)

 Istuin sunnuntai-iltana tuolla metsässä puun rungon päällä peräti kolme tuntia. Kaikenlisäksi erittäin huonossa seurassa, hyttyset nimittäin olivat saapuneet.
En osannut lähtiessä varautua tähän ongelmaan. Onneksi oli hupullinen takki ja hihat sain vedettyä käsien suojaksi.

Tunnin odotuksen jälkeen pikkukettu kurkisteli hyvin varovasti tuolta kasvien suojasta. Melkein samalla kun nostin kameran se pakeni, sain kolme kuvaa.

 Odottelin, hyttyset seuranani ja yritin olla mahdollisimman paikoillani. Yllättäen se tulikin toisesta suunnasta ja kun katsoin siihen suuntaan, niin taas se reppana pakeni.
Tässä kohtaa suunnittelin poislähtöä. Enhän tullut tänne kiusaamaan, vaan tuomaan tuliaisiksi koirien penturuokaa.

 Tästä pystyy jotenkuten hahmottamaan, miten pikkuinen se vielä on. Mutta hännänpää vilkkuu valkoisena niinkuin aikuisillakin ketuilla.

Tuonne kortteitten taakse se jäi lymyilemään, eiköhän  emo kohta kutsu iltapalalle. Melko itsenäisiä nämä pienet eläinlapset ovat :)

Nyt on pakko harventaa tätä postailua ja blogikierroksia . Huolehdimme kolmesta eri paikasta ja nyt helteitten vihdoin alettua, puuhaa tuntuu riittävän ylenmäärin.

Mukavia kesäpäiviä teille kaikille täällä piipahtaville!

Viikon varrelta

Eipä tuo sää vieläkään meitä helli.
Perhosia on kovin vähän liikkeellä. Onneksi kauan kaivattu sade vähän autaa kasveja uuden elämän alkuun.

 Puna-ailakki on melkoisen piristävä väriltään, sen kyllä huomaa helposti alkavan vihreyden keskeltä.

 Ahomansikkakin kukkii jo. Huomasin kyllä joillain paikoin, että kylmät yöt ovat vaikuttaneet kukintaan , kun mansikankukan keskustat olivat aivan mustia.

 Auroraperhonen juoksutti jälleen ja minähän juoksin :)  Tällaisen kuvan sain sitten lopulta napattua.

 Kaaliperhosia oli hyvin vähälukuisesti liikkeellä, onneksi tämä yksi rauhoittui edes hetkeksi. Voikukka on niin mahdottoman kaunis, vaikkakin kovin vähän arvostettu.

EDIT. todennäköisesti kuitenkin lanttuperhonen!

 

 Tällehän ei nimeä meinannut löytyä millään. Lopulta onnistui, maakiitäjäisiin kuuluva kyhmykiitäjäinen. Kumpa tämän nyt muistaisi jatkossa, täytyy taas kehitellä jokin muistisääntö.
Saisi kyllä liikkua hitaammin, niin mahdollisimman moni ehtisi ihailemaan tuota kaunista kuorta ja hienoja punaisia jalkoja.

 Keto-orvokki, latinalaiselta nimeltään Viola tricolor. Valtavan kaunis ryhmänä, mukana on lähes keltaisiakin orvokkeja.

Ensimmäistä kertaa näin sudenkorennon, tässä tapauksessa vaskikorennon,  elämän ensihetkiä. Se oikoi ja räpytteli mahdottomasti siipiään. Moikkaili eturaajoillaan suuntaan ja toiseen.
Jätin sen siihen muutaman kuvan jälkeen.

Meillä sataa parhaillaan rakeita ja ihan napakka kuuro onkin!

Miehikkälän orilaitumella

Kävin sunnuntaina Miehikkälässä, katsomassa  toisen kerran eläissäni orivarsojen laitumelle laskua.
Se viime keväinen tapahtuma oli niin mieleenjäävä, että uusinta oli toiveissa.  Kiinnostavuutta ei puuttunut tälläkään kertaa.
Nyt tulee varsin pitkä postaus, mutta tapahtuma kokonaisuudessaan vaatii tämän :)
En ole koskaan ollut mikään hevostyttö, pikemmin taidan vähän pelätä hevosia. Mutta ne ovat niin kauniita ja uljaita liikkeissään ja viehättäviä kaikin tavoin.

 - Hei kuvaajakolleega, huomaatko otsakamerani!
Ikuistan tässä leirikesän alkamisen riemua. Tätä en voi kyllä pitää kuin kavion merkitsemiseen saakka. Sen jälkeen olemme ihan ilman mitään ihmisen laittamia vempeleitä.

Kavio sai merkinnän. Tämä ei satu.  Toisia vaan jännitti enemmän kuin toisia. Vieressä oleva kaasupullo piti kuitenkin aikamoista suhinaa. Sitten kun tilanteeseen rauhoituttiin, kaikki sujui hyvin.

 Tämä on se hetki kun riimut ja muut asiaan kuuluvat tarvikkeet irroitetaan ja orivarsojen kesäloma alkaa.
Hevosia oli kaikkiaan kolmetoista.  Useimmat niistä alkoivat tässä tilanteessa heti syömään :) Ei merkkiäkään hurjista taistoista johtajaksi pääsystä.

 Kyllä niitä kahakoitakin syntyi, mutta huomattavasti vähemmin kuin viime keväänä.
Pelotti oikein kuunnella kun kaviot osuivat kohteeseen, aikamoisia läiskähdyksiä! Mutta muistan että on kerrottu, ettei mitään vakavaa ole koskaan tapahtunut. Ja näitä laitumelle laskuja on ollut hyvän matkaa yli viisikymmentä.
Hurjaa meteliä hevoset pitivät, miksi sitä nyt kuvaisi, ei se ainakaan hirnumista ollut.

 Pikemminkin tällaisia tutustumisia oli paljon.
En tunne hevosten tapoja, mutta asiaan perehtyneille tuo korvien asento kertoo varmasti paljon.

 Tässä tilanteessa kaikki näytti niin kovin sopuisalta, kunnes tilanne repesi pieneen kahakkaan. Hännät ja harjat hulmuten siellä mentiin ja yleisöllä riitti katsottavaa.

 Yleisöä olikin paljon. Oli mukava kuunnella mitä siinä ympärillä ihmiset keskustelivat ja arvioivat tapahtuvaksi tulevana kesänä.
Vieressä oli kaksi alle viisivuotiasta pikkumiestä vanhempineen. Erään hevosen nimi oli Herra Paukku ja arvatkaa vaan että pikkumiehillä oli hauskaa. Pian nimi vääntyi Herra Kakaksi ja sitä kikatusta riitti. Melkein tarttui :) Vanhemmat yrittivät siirtää keskustelua johonkin muuhun suuntaan, mutta taas kohta palattiin Herra Paukkuun.

 Jotain erimielisyyttä tämänkin orikaksikon välille syntyi. Yllättävän  pitkään nämä nuuhkimiset kestivät ja useinmiten se näytti päättyvän näin.

 -   Nyt pitää keksiä jotain mukavaa. Laitanpa vähän multaa pöllyämään, jos toisetkin innostuisivat. Hei tulkaa mukaan, tämä on hurjan hauskaa!

 - Onko siulla koti-ikävä? Tule vaan tähän viereen, jutellaan vähän, kyllä me tästä selvitään. Muutama päivä, niin ollaan täällä kuin kotonamme.

 Ajattelin liittyä seuraamaan laidunvalvojan kuvaterveisiä ja hevosten eloa fb-ryhmässä. Kiinnostaa tietää, kuka se näistä johtajuuden valitsi, kun kukaan ei ollut mielestäni tässä alkutilanteessa erityisen pomoainesta omaava.

                                                        Mukavaa alkanutta viikkoa!